tiistai 28. maaliskuuta 2017

Huisin hauska huiska

Olen erittäin laiska pyyhkimään pölyjä. Syynä tähän on, kuten monen muunkin epämotivoivan kotityön kohdalla, homman turhauttavuus. Mikään ei nimittäin ole ärsyttävämpää kuin rätin edellä kulkeutuva moskavana, joka käytännössä vain siirtyy paikasta A paikkaan B putsattavan esineen pinnalla päätymättä kuitenkaan pesuveden mukana viemäriin. Ehdin jo riemastua mikrokuituliinan siivoustuloksesta, mutta sekin ilo vaikutti olevan ennenaikainen. Jotenkin räsy vain menetti tehonsa jo muutaman käyttökerran jälkeen.


Mutta kappas vain, tähänkin ongelmaan on ratkaisu. Pölyhuiska! Eikä mikä tahansa sateenkaaren väreissä iloitteleva TV-shop-töyhdöke, vaan oikeista strutsinsulista tehty sutkutin. Hankin omani viime marraskuussa Tampereen kädentaitomessuilta Ketolan strutsitilan kojusta, jotakuinkin skeptisenä siitä, joudunko kuitenkin viimeistelemään jäljen märällä rätillä. Nyt kevään armottoman auringon alla olen todennut siivoustuloksen vähintäänkin omaan vaatimustasooni riittäväksi. Huiska myös imaisee näpsäkästi näppiksen syvyyksiin ajautuneet kissankarvat. Pöly ja moska varisevat vipasta, kun vartta kopsauttaa käteen tai pöydänreunaan.


Hauskinta huiskassa on kuitenkin sen tuottama fiilis. Jos riepu kourassa hilluminen saa olon tuntumaan kuivakalta kotirouvalta, strutsisulkaviuhkalla hipsuttelu kohottaa mielialan niinkin yleviin sfääreihin, että tuntee melkein olevansa hottis ranskalainen sisäkkö ja on jo vetämässä jalkoihin mustia korkkareita ja kiskomassa ylleen pitsiesiliinaa.


Yksi huono puoli huiskassa kuitenkin on: myös katit haluaisivat käyttää sitä. Vehjettä ei tarvitse laskea käsistään kuin hetkeksi, kun jompikumpi kissoista on jo iskenyt siihen hampaansa. Vaikka vippa ei siis ole siivousvälineeksi yhtään hullumman näköinen, näkyville sitä ei voi meidän taloudessamme jättää. Olisiko vähemmän lintumainen sateenkaarihipsutin kuitenkin tässä suhteessa parempi?

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Täydellinen hetki

Jään istumaan lattialle kissanleikityshetken jälkeen ja hinaudun nojaamaan seinää vasten. Tajuan, että juuri tässä kohtaa meidän kotia en ole koskaan istunut aiemmin. Miltä ympärillä oikein näyttää?


On ensimmäinen ilta, kun olen töiden jälkeen vielä ehtinyt käydä tekemässä ulkona puutarhatöitä – on niin valoisaa. Aurinko on laskenut viisi minuuttia sitten, ja huoneisiin on vajonnut siniharmaa sävy. Olen yksin kotona, kissatkin ovat rauhoittuneet, ja ympärillä on täysin hiljaista. Mitään ei tarvitse tehdä mutta kaikkeen voi ryhtyä. Päässä alkaa surrata inspiraatio. Hetki on täydellinen.


Valoisat illat pidentävät päiviä aivan konkreettisesti. Töidenkin jälkeen alkaa taas jaksaa elää. Paljastuva pihamaa innostaa kuopsuttamaan ja suunnittelemaan. Keittokirjoista haluaa taas kaivella uutta vaihtelua myös arkiruokailuun. Tekee mieli pyöräillä kirpparikierrokselle. Lähteä vain pällistelemään ihmisiä.


Kevät.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Johdot piiloon

Palaan vielä hetkeksi työhuoneeseen, jonka pöydän alle möngin nappaamaan kuvan uusimmasta säilytysratkaisustani.


Kaikkihan sen tietävät: johdot ovat rumia, pilaavat päheimmänkin feng shuin ja keräävät ympärilleen pölyä. Nytpä tuikkasin ne virkkaamaani koriin, joka ratkaisee jotakuinkin kaikki nämä ongelmat. Ei tekniikka tällä keinoin aivan kokonaan silmistä katoa, mutta johdot ovat melko siistissä nipussa, ja imurointi helpottuu. Samalla lähinnä ajankuluksi näpräämäni matonkudekoppa pääsi todelliseen käyttöön.


Katsotaan vain, kuinka kauan viritykseni pysyy kasassa, korisysteemi kun tuli työhuoneessamme miehen pöydän alle...