maanantai 29. helmikuuta 2016

Teenvalmistuksen saloja


Jostain syystä minulla on aina ollut sellainen päähänpinttymä, että koska en juo ollenkaan kahvia vaan teetä, teenjuontini pitäisi olla kunnon hifistelyä. Mitä se todellakaan ei ole; pystyn latkimaan mitä tahansa pussiteetä miten tahansa valmistettuna. Teetäkin aloin itse asiassa juoda aikoinaan vain siksi, että en joutuisi kyläreissulla lasten mehupöytään. Sen mausta aloin tykätä vasta harjoittelun jälkeen.


Kävin viime viikolla vauhtimarttojen kanssa Teekauppa Veiströmin teekurssilla oppimassa vähän lisää teenvalmistuksesta. Moni asia oli kyllä minulle entuudestaan tuttu, mutta laiskuuttani en ollut toteuttanut suosituksia käytännössä. Tärkeimpinä pointteina mieleeni jäivät seuraavat ohjeet:
  • Riittää, kun teeveden kuumentaa 80-asteiseksi. Tämä pätee useimpiin teesortteihin. Monet teelaadut eivät kestä kiehuvaa vettä.
  • Teetä annostellaan 1 gramma 1:tä desilitraa kohti.
  • Teelehdet laitetaan siivilään (ei teepalloon tms.), jotta ne mahtuvat laajentumaan kunnolla.
  • Ennen kuumennetun veden kaatamista teepannu huuhdellaan kuumalla vedellä. Muuten huoneenlämpöinen pannu voi jäähdyttää vettä jopa 30 astetta.
  • Teelehtiä ei saa haudutusajan päätyttyä liiskata tai painella (eikä teepussia nirhata pussin langalla), koska muuten niistä irtoaa kitkerää parkkihappoa. Siivilä vain nostetaan valuttamatta pois pannusta.
  • Teekupin tulisi olla leveäsuinen ja niin ohut, että valo kuultaa sen läpi. Näin tee kuulemma jäähtyy nopeasti sopivanlämpöiseksi.
  • Teen aromit tulevat hyvin esille, kun teetä siemaisee suullisen ja vetää ilmaa suuhun pää alaspäin. Näin joukkoon sekoittuu ilmaa. Ryystäminen tosin näyttää ja kuulostaa rumalta vieraisilla ollessa.
  • Jotkin laadukkaat teelehdet voi käyttää useampaan kertaan.
  • Pussiteet ovat lähtökohtaisesti kuraa.

Näillä ohjeilla on paikkansa, koska "väärällä" tavalla valmistetusta teestä eron kyllä huomasi, etenkin kun kuppiin kaadettiin sen perään myös joukko oikein tehtyjä teitä. Todelliseksi teehifistelijäksi ryhtymisessä on tosin se huono puoli, että siinä joutuu hyvin helpolla takaisin lähtöpisteeseen eli mehutarjoilun varaan. Kuinka monessa kyläpaikassa tai edes kahvilassa saa nimittäin kaikkien näiden taiteen sääntöjen mukaan valmistettua teetä?

perjantai 19. helmikuuta 2016

Nyhtöpulla

Madeiran-matkamme ainoita miinuspuolia oli se, että emme olleet Suomessa laskiaispullasesonkina. Olen umpisurkea pullanleipoja, mutta alkuvuonna lupasin itselleni, että tänä laskiaisena tempaisen kyllä kunnon vehnäset. Sitten tulikin tuo reissu. Niinpä leivoin pienen erän laskiaispullia hieman myöhässä ja tekaisin lopusta taikinasta nyhtöpullan.


Olin suunnitellut nyhtöpullan testaamista jo siitä lähtien, kun ostin Linda Lomelinon kirjan Sweet food & photography – eli lähes 1,5 vuoden ajan, mikä kertoo ehkä pullanleipomishanakkuudestani... Sinänsähän nyhtöpulla muistuttaa pitkälti korvapuustia, mutta taikinalevy vain leikataan neliöiksi ja pinotaan leipävuokaan. Lomelinon ohjeessa voi tosin vielä ruskistetaan, mikä antaa täytteelle kivan pähkinäisen säväyksen. Pullan palat irtoavat suht helposti toisistaan, ja ideana on siis sananmukaisesti nyhtää ne irti. Pulla oli hauska vieminen naisten varpajaisiin, jonne innostuin sen ex tempore nappaamaan mukaani. Vielä kun tietäisi, kuuluuko pulla tarjota vuoasta käsin vai vaikkapa jollekin alustalle nostettuna.


Tässä ohje pullaan, mutta rehellisyyden nimessä kerrottakoon, että itse tein taikinan kyllä aivan perinteisellä, äiteltä perimälläni reseptillä. Tosin erot ovat häviävän pienet.

Nyhtöpulla ruskistetun voin kera (pull-apart cinnamon bread med brynt smör)

36 palaa

Taikina
25 g tuorehiivaa
2 ½ dl maitoa
1 tl kardemummaa
½ dl sokeria
75 g huoneenlämpöistä voita
½ tl suolaa
7 dl vehnäjauhoja

Ruskistettu voi -täyte
100 g (suolaamatonta) voita
1 dl sokeria
1 rkl jauhettua kanelia

Murenna tuorehiiva isoon kulhoon. Kaada maito ja kardemumma kattilaan ja lämmitä seos 37-asteiseksi. Kaada osa nesteestä hiivan päälle ja sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Kaada joukkoon loppu neste. Sekoita sokeri ja voi tasaiseksi taikinaksi. Lisää joukkoon suola ja vehnäjauhot vähän kerrallaan ja vaivaa tasaiseksi taikinaksi, 5–10 minuuttia. Anna nousta kelmun alla lämpimässä paikassa noin tunnin ajan.

Sulata täytteeseen tuleva voi kattilassa. Anna porista keskilämmöllä välillä sekoittaen, kunnes voi on muuttunut kullanruskeaksi ja tuoksuu pähkinäiseltä. Ota kattila liedeltä ja anna jäähtyä. Laita voisula halutessasi hetkeksi jääkaappiin, jotta se jäähtyy nopeammin. Voin tulee jähmettyä hieman mutta ei muuttua täysin kiinteäksi. Lisää joukkoon sokeri ja kaneli ja vatkaa täyteläiseksi.

Voitele pitkulainen leipävuoka. Kun taikina on noussut, kumoa se kevyesti jauhotetulle leivinpöydälle. Kaulitse se noin 48 × 30 cm:n kokoiseksi levyksi, jonka reunat ovat mahdollisimman suorat. Levitä täyte levyn päälle aivan kuin tekisit korvapuusteja. Leikkaa levy kuudeksi suikaleeksi (à noin 8 × 30 cm). Lado suikaleet päällekkäin ja leikkaa ne kuudeksi neliönmuotoiseksi palaksi. Saat siis kuusi pientä pinoa, jossa kussakin on kuusi palaa. Laita pinot tiiviisti vuokaan ja erottele kerroksia hieman sormilla. Anna nousta leivinliinan alla 45 minuuttia. Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen ja paista pullaa uunin alatasolla 35–40 minuuttia. Tarkista 15 minuutin jälkeen, että pinta ei tummu liikaa, ja peitä tarvittaessa leivinpaperilla tai foliolla. Ota nyhtöpulla uunista ja anna sen jäähtyä vuoassa.

Ja ai niin, tämä pulla muuten onnistui! Kuin myös laskiaispallerot!

torstai 18. helmikuuta 2016

Kolmikkomme Madeiran-vaellukset

Palaanpa vielä hetkeksi Madeiralle (jolta olen valitettavan nopeasti siirtynyt henkisesti takaisin töiden pariin) ja saaren upeiden vaellusreittien varrelle. Tämä päivitys on ehkä enemmänkin kategoriaa note to self tulevia (?) reissuja varten, mutta ehkäpä saan myös jonkun muun innostettua koluamaan Madeiran pöpelikköjä! Tässä siis kuvamuistoja kolmelta pikku vaellusretkeltämme:


Monte – Levada dos Tornos (– Funchalin keskusta)

Tästä 7,5 kilometrin reippailusta oli helppo aloittaa. Monten nyppylä sijaitsee aivan Funchalin keskustan liepeillä, ja sinne pääsee näyttävästi köysiradalla. Tosin tämä näköalakyyti jäi meiltä kokematta, koska vehjas oli korjattavana juuri kyseisenä päivänä, ja jouduimme köröttelemään kukkulalle taksilla. Polun varrella kasvoi paljon sinisarjoja ja eukalyptuspuita, mutta kesällä ympäröivä luonto näyttäisi varmasti vieläkin kukkeammalta. Kun ensimmäinen koskaan näkemäni levada-kastelukanava alkoi kulkea polun viertä, olin aivan fiiliksissä! Virtaavan veden seuraaminen metsän keskellä vuorenrinteellä oli jotenkin ihanaa. Reitti oli kevyt ja helppo: jännin paikka taisi olla yllä olevan kuvan "siltakurvi" – ainakin anopille. Polun merkinnät olisivat voineet olla selvemmät, mutta onneksi mies oli ladannut tablettiinsa näppärän reittisovelluksen. Lopuksi nostimme vielä retken vaikeusastetta päättämällä kävellä jo kuljetun kilometrimäärän verran alamäkeä vuorelta majapaikkaamme. No, sitä en ehkä suosittele muille...


Rabaçal – 25 Fontes

Seuraavana reippailupäivänä vuokrasimme auton päästäksemme omatoimisesti Madeiran keskiosiin. Välimatkathan tällä 57 kilometrin pituisella ja 22 kilometrin levyisellä saarella eivät sinänsä ole pitkiä, mutta maaston korkeuserot hidastavat menoa melkoisesti. Köröttelimme Punton-prutkullamme kammottavan jyrkkiä ja kapeita teitä Rabaçaliin (jonne olisi kyllä päässyt helpompaakin tietä). Reitti alkoi löysästi, mutta kun noin kilometrin jälkeen kohtasimme piiiitkän ja pimeän tunnelin ja tajusimme sekä otsa- että taskulampun jääneet autoon/kämpille, homma kävi jänskäksi. Onneksi mukana oli sentään tabletti, jonka näytöltä saimme hitusen valoa vajaan kilometrin pituiseen sysipimeään ja märkään rööriin. Tunnelin jälkeen törmäsimme lukuisiin kanssareippailijoihin, ja maisemat muuttuivat eksoottisemmiksi. Kuljimme kapeita polkuja puiden muodostamista tunneleista, ja välillä kevytrakenteisen aidan toisella puolella odotti jyrkkä pudotus. 4,6 kilometrin vaelluksen jälkeen polun päässä häämötti 25 lähteen vesiputous ja tietenkin odotettu eväshetki. Saman reitin kulkeminen takaisin autolle tuntuikin sitten jo helpolta nakilta.


Achada do Teixeira – Pico Ruivo

Pico Ruivo (1 862 m) on Madeiran korkein kohta, jonka mies oli päättänyt haluavansa ehdottomasti valloittaa, joten sisällytimme sen vaelluskohteidemme listalle. Tämä koko ajan pilvien yläpuolella kulkeva reitti oli korkeista olosuhteista huolimatta iisi rykäys (2,8 km + 2,8 km). Polku oli kivettyä ja suhteellisen tasaista lähestulkoon huipulle asti. Korkean nyppylän nähtyään anoppi päätti kuitenkin luovuttaa, kun jäljellä oli viimeiset puoli kilometriä. Ehkä hyvä niin, sillä lopun nousu olikin sitten hengästyttävän jyrkkää. Vuoren huipulta oli himppasen huippaavat näkymät, eikä meidän miehen kanssa yllättäen tehnytkään enää mieli jäädä popsimaan eväitä reitin päätepisteelle. Tämä retki oli hieno kokemus ja maastoltaan aivan erilainen kuin aiemmat levada-reissumme.

Yhteenvetona sanottakoon, että reippailumme Madeiralla olivat oikein onnistuneita ja innostavia. Emme haukanneet liian isoa palaa, vaan jopa anoppi pysyi hienosti tahdissa mukana (ajoittaisista rotkoista huolimatta). Näimme mahtavia ja monenlaisia luonnonpaikkoja ja saimme samalla hyvää liikuntaa. Suosittelen lämpimästi! Madeiran-vaelluksista kiinnostuneiden on kuitenkin syytä huomata, että vaikka bussiyhteyden saarella tuntuivat muuten toimivan hyvin, monien vaellusreittien alkupisteille päästäkseen on otettava taksi tai vuokra-auto, mikä pääsi yllättämään ainakin meidät.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Antoisa loma


Lomalla unohdin kaiken, jopa työt ja kissat. Menin sekaisin päivissä ja kellonajoissa. Aloin pitää 18-asteista pilvipoutaa normisäänä. Ja jopa hieman pettymyksenä, koska etelänlomalla nyt vain kuuluu saada iholle auringonpaistetta.


Niinpä lomatunnelmaan pääsy antoi hieman odottaa itseään, koska sääennuste muuttui päivittäin niin, että pilvisyys jatkuikin aina myös seuraavana päivänä, vaikka aiemmin oli jo ehditty luvattu aurinkoa. Muutaman ensimmäisen päivän odotin siis kiittämättömänä "kunnon lomaa". Lomaa, jota varten olin pakannut matkalaukkuun kaksi romaania, virkkaustyön ja piirustuspaperia hulppean kattoterassimme aurinkotuoliviihdykkeeksi nahankäristyksen oheen.


Vaikka saimme lopulta nauttia kuumuudesta parina päivänä, onneksi Madeiralla on muutakin tekemistä kuin auringossa lojuminen. Oikeasti halusin sinne nimittäin luonnon vuoksi. Näin helmikuussa saaren kaikki kasvillisuus ei toki ole parhaassa loistossaan, mutta vaellusreittien alkupisteille päästyäni minulla ei kerta kaikkiaan ollut aihetta minkäänlaiseen valitukseen. Mutta tehdäänkö niin, että kerron reippailuistamme lisää myöhemmin?


Jos minulta kysytään, Madeiralle ei kannatakaan lähteä shoppailu- tai ruokamatkalle. Vaate- ja kenkäkauppojen tarjonta oli sanalla sanoen heikkolaatuista. Kiinnostavimmat ostokset saattoikin tehdä Funchalin mercados dos lavradores -kauppahallissa, josta olisi voinut hankkia esimerkiksi käärmemäisen espadan eli mustahuotrakalan. Luin, että tämä roikale asuu niin syvällä meressä, että se kuolee paine-eroon jo ennen kuin kalastaja on ehtinyt nostaa sen pinnalle. Saman hallin "kasvispuolella" kojunpitäjät tyrkyttivät kilpaa maistiaisia eksoottisista hedelmistä, joita itsekin erehdyin ostamaan mojovaan ryöstöhintaan. Onneksi saamani passionhedelmät olivat sentään täysin syötäviä eivätkä kelvottomia, kuten kuulemma monet ananasbanaanit (eli peikonlehden hedelmät!), joita maistatetaan tietämättömille turisteille pehmeinä mutta myydään raakoina. Nuokin kuvaamani näyttävät vielä epäilyttävän vihreiltä.


Paikallinen ruoka oli kovin vaatimattomasti maustettua, ja annoksissa oli usein enemmän kokoa kuin makua. Mieleen jäivät ainoastaan alkuruoaksi tarjottu tomaatti-sipulikeitto, joka oli simppeliydestään huolimatta oikeasti hyvää, sekä mainio bolo do caco -bataattileipä valkosipulivoin kera. Yhden tällaisen leivän toin tuliaisiksi myös isälleni, joka tykkää muutenkin kakosta – tämän cacon maku muistutti mielestäni hyvin läheisesti länsisuomalaisen kakon makua! Lomaviikon aikana söimme jopa neljänä päivänä omassa Airbnb-kämpässämme tekemäämme ruokaa, koska ravintoloiden tarjonta ei juuri houkutellut. Viimeinen lounas hieman kansainvälisemmältä kalskahtaneessa raflassa (kuvassa yllä) taisikin olla se kaikkein paras.


Kuten kuvista ehkä huomaatte, nytpä emme olleetkaan liikkeellä kahdestaan, vaan mukana oli myös tuleva anoppini. Mies oli halunnut viedä äitinsä matkalle, koska muuten tämä ei käytännössä pääsisi reissuun kuin yksin. Epäileville tiedoksi, että meidän kolmen hengen konkkaronkkamme matka sujui oikein hyvin! Tällaisen reissun onnistumisen edellytyksenä toki on, että jokainen osaa ajatella myös muita osapuolia ja antaa tilaa, mikä taisi meillä toteutua vallan mukavasti.


Viikon aikana ehdin orientoitua madeiralaiseen elämänmenoon jo niin hyvin, että arvelin Suomen talven iskevän Helsinki-Vantaalla naamalle ja lujaa. Lentokoneen lähestyessä kiitorataa yritin vimmatusti olla vielä loman viime sekunnit äärimmäisen läsnä tuijottamalla intensiivisesti miehen tennareihin sullottuja villasukkajalkoja ja nauttimalla koneen jokaisesta tärähdyksestä pitäen niitä konkreettisena muistutuksena juuri tästä hetkestä. Kun astuisin ulos lentokoneesta, joutuisin palaamaan arkeen. Huoleton loma olisi takanapäin, ja loskavelli antaisi rujon kosketuksen todellisuuteen.

Pimeys, kylmyys ja märkyys eivät juuri antaneet armoa, mutta lämpimillä lomamuistoilla jaksaa taas jonkin matkaa eteenpäin.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Madeiralla

Olen puolet elämästäni halunnut käydä Madeiralla. Olen koko talven odottanut pääseväni matkustamaan. Ja nyt olen lomareissulla tällä pikkuruisella saarella.


Täällä Funchalissa on 18 astetta lämmintä, suurimman osan ajasta pilvistä mutta ei kuitenkaan sateista. Korkeuserot ovat suuria, ja vuoret laskeutuvat jyrkästi mereen niin, että hiekkarannat puuttuvat saarelta kokonaan. Rinteitä täplittävät valkoiseksi rapatut punatiilikattoiset talot. Kodit on sisustettu mahonkihuonekaluilla ja mustilla nahkasohvilla. Paikalliset ovat ystävällisiä mutta eivät päällekäyvän palvelualttiita. Suomalaiset nähtävästi tunnistetaan puheesta (tai ulkonäöstä) ja heille osataan sanoa kiitos. Turisteja onkin paljon, suomalaisten lisäksi etenkin brittejä ja saksalaisia, huomattavan moni eläkeikäisiä. Turistialueen pubeissa voi katsoa telkkarista Valioliigan pelejä. Ravintoloissa tarjotaan pelottavannäköistä syvänmerenkalaa espadaaespetada-lihavartaita ja perunaa, paljon perunaa. Salaatin virkaa toimittavat ylikypsäksi keitetyt porkkanat ja pavut. Kaupoissa myydään kenkiä alle kymmenellä eurolla, ja koruhyllyt ovat täynnä isoja ja värikkäitä "timanttikorviksia", nekin puoli-ilmaisia. Laatu on niin kehnoa, että ei tee mieli ostaa mitään. Käsitöistä kiinnostuneet voivat toki hankkia paikallisia kirjonta-, paju- ja virkkaustöitä. Keskustan liikkeet on kolunnut kolmessa tunnissa. Niitä kiinnostavampaa onkin tutustua saaren uskomattoman kauniiseen luontoon. Vaellusretki vuorenrinteellä levada-kastelukanavaa seuraillen on must-juttu, mutta monen reitin lähtöpisteelle ei pääse kuin taksilla, mikä tuntuu ristiriitaiselta. Onneksi pirssillä ajelu on sentään edullista. Jalkakäytävät ovat nupupintaisia, ja niiden litteänsoikeat kivet on aseteltu pieteetillä nätteihin kuvioihin. Huomenna kaduilla tanssivat vuosittaisen karnevaalin sambaajat, ja juhlamenoja varten keskusta on jo koristeltu valosarjoin.