maanantai 19. joulukuuta 2016

Suolaista hyvää

Viimeiset puolisen vuotta olen ollut epätavallisen laiska leipuri. Kun aiemmin paakelseja syntyi pahimmillaan parikin viikossa, nykyään sähkövatkaimeni surisee huomattavasti harvaksemmin. Ettei vain syynä olisi keväinen, häiden kakkubuffettiin tähdännyt leivontayliannostus? Jotenkin on vain käynyt niin, että viime aikoina uunistani onkin noussut suolaisia herkkuja.


Olin kerran aiemmin tehnyt karjalanpiirakoita ihan itse, ja kuiva-ainekaapin perukoilla pyörivä ruisjauhopussi herätti innostuksen kokeilla rypytyshommia toistamiseen. Jo vuosia sitten leivoin toki piirakoita isommalla porukalla martoissa, ja ohjeenkin kaivelin niiltä ajoilta. Nyttemmin huomasin, että tuo aivan samainen resepti löytyy netistä K-ruoan sivuilta.

Kova hommahan piirakoista on, mutta itse asiassa eniten aikaa vie täytepuuron keittäminen. Edelliskertainen ärsyynnykseni puuron pohjaan palamisesta oli vielä sen verran hyvin muistissa, että päätin tällä kertaa testata Kiehu-maitoa. Tuote taisi toimia, sillä nyt en juurikaan polttanut puuroa tai päreitäni. Karjalanpiirakoista tuli oikein meheviä ja jopa yllättävän nättejä.


En ole koskaan oikein välittänyt jouluruoista, mutta joululimpun leipominen on ollut nyt useamman vuoden perinteeni. Ruokahifistelijäkaverini Krisun reseptillä syntyy mahtavia leipiä! Taikinasta tulee kuusi limppua, mutta en ole silti lähtenyt pienentämään sitä, koska ylijäämäpiimä jäisi meillä vaille käyttöä. Näin limppuja riittää sitä paitsi vaikkapa vanhempien joulupöytään vietäväksi.

Jos leipiä kuitenkin jää yli, ne voi nakata pakastimeen, koska ne maistuvat oikein hyvältä myös sulatettuina. Yhdestä asiasta olen kuitenkin tarkka: meillä leipien annetaan aina sulaa omaan tahtiinsa huoneenlämmössä, eikä niitä koskaan sulateta mikrossa, jolloin niistä tulee ikävän sitkeitä.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Talvihorros


Kulunut alkutalvi on tuntunut jotenkin ponnettomalta ja tahmealta. Sinänsä aivan syyttä, sillä töitä on ollut sopivanlaisesti ja sosiaalistakin elämää jopa sen verran, että jonkinsorttista kekkeröintiä tai ruokajuhlaa on ollut ohjelmassa peräti viimeisenä kuutena viikonloppuna.


Arki onkin sitten ollut kahta hiljaisempaa. Mies on jo viikkojen ajan lähtenyt joka maanantai tai tiistai työmatkalle ja palannut perjantaina. Itse olen vain nyssyttänyt kotona kissojen kanssa. Kateistakin taidan tosin olla tylsää seuraa, ja ilman miehen laserosoitinta nekään eivät pääse leikkimään suosikkileikkiään, punaisen pisteen jahtausta. Onneksi tänään saapui postissa sentään uusi lelukeppi.


Ja joo, eivät nämä pirun pimeys ja kylmyys ainakaan edistä virkistymistä. Kun valot sammuvat jo kolmen jälkeen, loppupäivä tuntuu saman tien kääntyvän yöhön. Puen sisälläkin kaksi kerrosta pitkähihaisia, eikä elämästä todellakaan tulisi mitään ilman villasukkia. Joskus vedän niiden päälle vielä Reinot. Joinain iltoina sitä on oikein odottanut, että kello tulisi niin paljon, että pääsisi nukkumaan!

Taidan olla loman ja pienen hereille ravistelun tarpeessa, mutta onneksi sitä ei tarvitse odottaa enää kuin viikon verran. Luvassa on nimittäin erikoisin jouluni koskaan, tai näin ainakin puitteiden puolesta uskon...

tiistai 8. marraskuuta 2016

Aloituspallo

Huokaisin viime viikolla helpotuksesta. Takana oli puolentoista kuukauden ankara kiire, jota edelsi kuukauden melko kova kiire, mutta nyt työtahti viimein helpotti. Ehdin jo pitää ruhtinaalliset kaksi päivää lomaakin.


Pää on siis aika tyhjä, samoin kameran muistikortti, mutta kaivoinpa sieltä kuitenkin muutaman kuvan ajalta, jolloin lumimarjan lehdet olivat vielä vihreitä. Nyt puskissa killuvat enää valkoiset marjat lumista taustaa vasten.


Tai itse asiassa lumimarjanoksa on näissä kuvissa vain rekvisiittaa. Jutun juju on tietenkin maljakko, jonka tilasin lasinpuhaltajaäiteltäni. Pallomaisia vaaseja on vilkkunut viime aikoina tiuhaan sisustuslehdissä, ja etenkin Svenskt Tennin Dagg on tullut minulle hyvin tutuksi (ehkä siksi että luen Ruotsin Elle Decorationia). Pitihän sellainen saada siis itsellekin. Onneksi sukuni on niin käsistään kätevää, että kaikenlaista voi vain tilailla omien speksien mukaan.


Tykkään siitä, miten sellaisenaan hyvin yksinkertaiset maljakko ja oksa täydentävät toisiaan ja muodostavan näyttävän ja mielenkiintoisen kokonaisuuden.


Tämä pallukkamalja vaatii ehdottomasti yhden epäsymmetrisesti retkottavan oksan, eikä siihen sovi ollenkaan pöyheä kukkakimppu. Näin alkutalvestakin pihalta löytyy vielä kaikenlaista vaasitettavaa risuista ja törröttäjistä lähtien.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Pispala pintaa syvemmältä

Tampere täytti eilen 237 vuotta. Noista vuosista olen asunut paikkakunnalla jo 14 viimeisintä, mutta toivoin, että Tampereen päivän kunniaksi järjestetty (ja rouheasti nimetty) Pispala underground -kiertokävely tarjoaisi uutta tietoa näinkin kokeneelle kaupunkilaiselle.


Kävelyn aikana opin muun muassa, että venäläiset rakennuttivat vuosina 1915–1917 Pispalaan linnoituksia saksalaisten hyökkäysten varalta. Pispan koulun kulmalla maasta voikin havaita sammaloituneen betonimöhkäleen, joka on ihka aito bunkkeri!


Pispalanharjun asuttivat kaupungista muuttaneet työläiset, jotka pystyttivät talonsa kukin mielensä mukaan, koska asemakaavaa ei ollut. Talot olivat kuitenkin poikkeuksetta puusta.


Yllä näkyy kappale Pispalan alueen vanhimmasta talosta, jonka liepeillä oli aikoinaan kokonainen hedelmätarha. Muistona näistä ajoista ovat Selininkadun ja Tahmelankadun välisen puiston omenapuut.


Sitäkään en tiennyt, että Pispalassa on aikonaan ollut myös mäkihyppytorni Tahmelan hoppa! Nykyään sen paikalla on Lauri Viidan muistomerkki ja alastulopaikalla urheilukenttä. Hyppyristä muistuttaa enää kadunnimi.


Pispala kuului alkujaan Pohjois-Pirkkalaan, ja se liitettiin Tampereeseen vuonna 1937. Rajalle rakennettiin tätä ennen muuri, jonka jäänteitä näkee vieläkin Tahmelan urheilukentän liepeillä.


Kävelykierros ei olisi ollut nimensä mukainen, ellemme olisi käyneet myös maan alla! Pispalan uittotunneli oli avattu tänään vain meitä varten. Bongasin nyt sen katosta ristin, joka muistuttaa sen kohdalla sijainneen vanhan kirkon paikasta. Kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1968. Uumoiltiin, että tunnelin rakennustyöt vahingoittivat kirkon perustuksia ja saivat aikaan kohtalokkaan sähkövian, joka sytytti rakennuksen tuleen.

Kaksituntisen kävelykierroksen aikana tuli siis opittua montakin uutta knoppitietoa omasta kotikaupungista mutta myös nautittua hienosta syysilmasta, saatua hyvää liikuntaa ja napsittua liuta valokuvia. Aika toimiva kombo sunnuntai-iltapäivän iloksi.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Hääkimpun jatkoaika


Tasan neljä kuukautta sitten minulla oli hääkimppu, josta ensimmäisenä ja tärkeimpänä toivomuksenani olin esittänyt, että siinä on oltava mehiruusu. Tänään tuo vihreä ruusu kasvaa melko tyytyväisen oloisena muhevassa mullassa.


Nappasin mehin talteen vesilasiin, kun viskasin kimpun muut kukat kuihtuneina kompostiin. Yllätyksekseni tuo nysä kasvatti komeat juuret, jotka lykkäsin jonkin ajan päästä omatekoiseen betoniruukkuun. Ja niin hääpäivän ja -kimpun tarina jatkuu romanttisesti työhuoneeni pöydällä.
Kuva kimpusta: Blummari

tiistai 27. syyskuuta 2016

Tosi spessut falafelit

Moni viettää nykyään pizzaperjantaita. Minä olen sen sijaan lanseerannut elämäämme eräänlaisen spessuruokaperjantain. Koska käyn mielestäni turhankin harvoin kahviloissa tai ravintoloissa ja lounaankin syön aina omassa kotiruokalassa, haluan nykyään juhlistaa päättyvää työviikkoa erityisruoalla. Se nautitaan joko jossakin kaupungin ravitsemusliikkeistä tai valmistetaan hartaudella omassa keittiössä – pääasia, että perjantain ruokailuhetkestä tulee mukava ja odotettu kokemus. Miehen kanssa vietetty laatuaika ei sekään ole yhtään pahitteeksi.


Kotikokkailuviikolla syötäväksi valikoituu useimmiten jotain hieman hitaammin valmistuvaa "epäarkiruokaa". Viime viikolla päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni uppopaistettuja falafeleja. Taikinaan tuli kikherneiden lisäksi runsaasti korianteria ja lehtipersiljaa, ja sen maku olikin oikein hyvä. Tuumailin, että tätähän voisi syödä jopa raakana.


Ja raakana me sitä sitten söimmekin. Ensimmäiset falafelit hajosivat paistettaessa muhjuksi. Loput pallurat käristyivät kyllä liiankin hyvin pinnasta mutta jäivät sisältä täysin veteliksi, vaikka kävin läpi lieden kaikki eri tehot ysistä ykköseen. Lisäksi taikina oli alkujaankin niin löysää, että jouduin käyttämään sen muovaamiseen jauhoja. Lopulta sain aikaiseksi joukon epäkelpoja falafeleja ja kaamean sotkun. Onneksi maistelin palleroita paistamisen ohessa niin hyvällä tahdilla, että ärrimurri ei sentään päässyt yllättämään kokkailun lomassa. Kämppä tosin käryää edelleenkin paistorasvalta.

Kokeilu oli loppujen lopuksi ihan hauska, vaikka kunnon tulosta ei syntynytkään ja epäonnistumisen syy(t) jäi ehkä ikuiseen pimentoon. Jos ei muuta, niin ainakin saimme viimein lopullisen kimmokkeen digitaalisen lämpömittarin ostoon. Spessuruokaperjantai saa siis jatkoa myöhemminkin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Ulkoilmaelokuvissa

Tietyt perinteet ovat mukavia, ja tykkään toistaa onnistuneita konsepteja. Kuten nyt vaikka jo kahtena vuonna aiemmin järkkäämääni ulkoilmaelokuvanäytöstä. Niinpä elo–syyskuun vaihteen perjantai varattiin hyvissä ajoin jo yleisönkin toivomuksesta leffaillalle meidän etupihalla. Eikä tapahtumaa tarvinnut tälläkään kertaa perua huonon sään vuoksi, vaan ilta oli miellyttävän lempeä ja kauniisti hämärtyvä.


Paikalle oli pölähtänyt jälleen mukavankokoinen joukko eri yhteyksistä tuntemiani tyyppejä – siitä huolimatta, että kukaan ei tiennyt leffaa etukäteen (en edes minä itse). Tärkeintä tuntuikin olevan elokuvaillan tunnelma ja loppuvan kesän fiilistely. Ja ehkä vähän nyyttäritarjoilutkin, joihin kuului tällä kertaa muun muassa omatekoista vadelma- ja pistaasisorbettia, omenapiirakkaa ja tietysti lämmittävää teetä.


Jos huivia ja hanskoja on pakko alkaa kiskoa taas päälle kesän jälkeen, kaiketi paras tapa aloittaa kerrospukeutumis- ja vaatevarustelukausi on tehdä se näin positiivissa merkeissä. Saipahan samalla hyvän tekosyyn sytyttää ensimmäistä kertaa myös kynttilät ja koristevalot. Ehkä se syksy saa nyt tulla.

perjantai 19. elokuuta 2016

Hieno Hiedanranta


Viime kesänä kaikelle kansalle avattu Tampereen Hiedanranta on hieno alue, jossa on paljon potentiaalia monenlaisille tapahtumille. Jengi alkaa löytää sinne aina vain paremmin, mutta edelleen huomaan keskusteluissa, ettei vastapuoli välttämättä ole vielä kuullutkaan koko paikasta.


Olin viime kuunvaihteessa kokeilemassa, kuinka Hiedanrannassa kesälauantaisin järjestetyillä puistokirppiksillä käy kauppa. Tai järjestetyillä ja järjestetyillä – paikalle sai vain pelmahtaa ilmaiseksi oman vilttinsä ja roiniensa kanssa. Tuolla kerralla puistoon oli etsiytynyt itseni lisäksi noin tusinan verran myyjiä, mutta lämpimän aurinkoisesta säästä huolimatta asiakkaat olivat kovin vähissä. Olisiko markkinointipuolessa vielä vähän petraamista? Tämän kääntäjän kirjakaupassa ei siis ollut tungosta, mutta onneksi olinkin paikalla pääosin tunnelman takia. Samalla lailla olisin paistatellut päivää omalla takapihallakin.


Sitten viime käyntini kartanoon oli avattu myös söpö kahvila Mielihyvin, joka oli sisustettu tyylikalusteilla ja kattokruunuilla. Vitriinituotteet näyttivät kotitekoisilta ja olivat edullisia, mutta tällä säällä mieleni teki vain jäätelöä.

Huomenna Hiedanrannassa repäistään taas isommin, kun paikalla järjestetään alueen toimijoiden voimin maksuttomat puutarhajuhlat. Olisiko nyt tutustumisen paikka?

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Häämatka Islantiin, osa 3

Häämatkan "luonto-osuus" alkoi jo vedellä viimeisiään, kun ryskytimme pitkin Kjölur-erämaatietä kohti etelää ja Reykjavíkia. En kuitenkaan osannut vielä aavistaa, että reissun päräyttävimmät maisemat olivat vasta edessä. Vai mitä sanotte tästä:


Olin lentää pyrstölleni, kun nämä Kerlingarfjöll-vuoriston näkymät lävähtivät verkkokalvoilleni. Eihän tällaista paikkaa ole olemassakaan! Mutta Islannissapa on, ja juuri siksi se valikoituikin häämatkakohteeksemme. Punertavat vuorenrinteet, kiehuvan kuumat lähteet ja jäiseen turkoosiin vivahtavat lumipeitteet tekivät etenkin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä, jos vuoriston nimi tarkoittaa suomeksi ämmävuoria, koin sen itselleni jotenkin erityisen merkitykselliseksi... Mies nimittäin kohkaa edelleen eniten Sprengisandur-tien autiomaamaisemista. Ja rallibaanasta.


Ennen ihmisten ilmoille palaamista halusin vielä viimeisen kerran istahtaa luonnonvaraiseen kuumaan lähteeseen, ja niinpä kävimme ottamassa kylvyn Hrunalaug-nimisessä paikassa. Tätä lähdettä ei varsinaisesti mainosteta missään, ja netin palstoilla alueen omistaja on huudellut jopa sulkevansa koko paikan, mutta niin vain lähteen vieressä oli oikein rahalipas "pääsymaksua" varten – vaikkei maksamista kukaan tietenkään valvonutkaan. 1 000 kruunua (noin 7,40 euroa) ei mielestäni ollut ihan mahdoton hinta hienosta kokemuksesta omassa rauhassa luonnon keskellä, etenkin kun omistaja pitää turistien jäljiltä paikat siisteinä ja käy jopa tyhjäämässä paikalle tuomansa roskiksen. (Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Blue Lagoonin standard-luokan pääsymaksu on kesäsesonkina huikeat 50 euroa!)


Häämatkan viimeiset 2,5 vuorokautta kulutimme Reykjavíkissa. Kaupunki on toki virkeä ja sympaattinen, mutta jouduimme toteamaan, että sen jo edellisellä reissulla nähtyämme aika tuli nyt pitkäksi. Keskustan putiikeissa myydään pääosin turistikrääsää ja kalliita villapaitoja, eivätkä ravintolakokemuksemme olleet aivan nappisuorituksia (Slippbarinnin huikeaa brunssia lukuun ottamatta, suosittelen!). Onneksi Airbnb-kämppämme oli sentään värikkään viihtyisä taiteilijakoti, kaduilla tuli vastaan roppakaupalla kissoja siliteltäviksi ja ajan sai kulumaan mukavasti myös uimahallissa muljuen. Emme oikein taida olla kaupunkilomailijoita... Ehdottomasti hienointa Islannissa onkin sen uskomattoman monimuotoinen ja ainutlaatuinen luonto, jossa riittää tutkittavaa pidemmäksi aikaa. Miehen mukaan Islantiin onkin joskus matkustettava vielä kolmannen kerran.

(Jos missasit edelliset osat matkakertomuksestamme, löydät ne täältä: 1 ja 2.)