maanantai 21. syyskuuta 2015

Ylläpitomoodissa

Meillä huushollin pyörittäminen on jo pitkään ollut ylläpitoa. Varsinaisia uudistuksia ei juuri tapahdu, koska pelkkä paikkojen pitäminen peruskuosissa tuntuu vievän kaiken liikenevän ajan. Tai sen ajan, jonka taloudenhoitoon on valmis sijoittamaan.


Esimerkiksi kodin laittoon meillä ei ole enää reiluun vuoteen satsattu juuri aikaa tai rahaa. Lähes kaikki välttämättömät kalusteet ja tavarat on hankittu, ja koriste-esineisiin emme tykkää hassata. (Viikonloppuna kyläillyt äiteni ehti tosin huomauttaa, että pesuhuoneestamme puuttuu tuiki tärkeä lattialaappa. Juu, näin on.) Saatan hyvinkin poiketa sisustuskaupoissa ja ostelen mielelläni sisustuslehtiä, mutta harvemmin tämä kotiimme konkreettisesti vaikuttaa. "Uutta" tavaraa meille kulkeutuu enää satunnaisesti ilmaiseksi roskalavoilta tai sukulaisten vinteiltä. Näillä mennään niin kauan kuin tylsistytään. Niinpä kodin laitto tarkoittaa meillä nykyään peruspuhtauden ylläpitoa, kuten imuroimista ja tiskaamista. Tosin viime aikoina tämä puhtaus ei ehkä ole aivan pysynyt yllä, koska työntäyteisten arkipäivien iltoina vapaa-ajasta nauttiminen on mennyt heittämällä puunaamisen edelle. Siivoaminen jaksaa innostaa lähinnä viikonloppuisin, kun viikon ajalta kertyneiden jättimäisten tiski- ja pölyvuorien raivaaminen tuntuu jo palkitsevalta, tai juuri ennen vieraiden tuloa. Pitäisi varmaan kutsua useammin porukkaa kylään.


Samaa linja jatkuu puutarhanhoidossa. Kulunut kesä oli ensimmäinen, jona saimme pidettyä nurmikon normaalimittojen rajoissa. (Kerjäisin aplodeja, ellei tämä kuuluisi omakotiasujien perusduuneihin. No, meillä tämä oli saavutus!) Oli suorastaan järkytys huomata, että ruoho oli leikattava jopa viikon välein, jotta se ei pääse kasvamaan ylipitkäksi! Onneksi mies keksi, että nurmikonleikkuu on hyvää hyötyliikuntaa (lähes ainoa minua motivoiva liikkumissyy) ja että samalla voi kuunnella kuulokkeista Spotifyä. Vielä ehtii testata! Nurtsinhoito ja rikkaruohojen nyppiminen olikin kaikki, mihin paukkuni puutarhanhoidossa tänä vuonna riittivät. Taistelu vuohenputkia ja nokkosia vastaan vei mehut sen verran hyvin, että puutarhan varsinainen uudistaminen  uusien kukkapenkkien perustaminen ja hyötykasvien istuttaminen  jäivät kokonaan, jo ties kuinka monetta vuotta peräjälkeen. Ensi kevätkin on jo tässä suhteessa alaskirjattu, koska häät. Ehkä sitten kesällä?


Keittiön puolella tällaisen ylläpidon voisi katsoa ruoan maneerimaiseksi tekemiseksi yksinkertaisesti nälänpoistamistarkoituksessa, mutta tässä kohtaa olemme tsempanneet. Pyrimme yhä useammin siihen, että valmistamamme ruoka ei olisi pelkkää ravintoa vaan jopa nautinto. Pienen mittakaavan kulinarismia, siis. Kai se sitten niin on, että työni keittokirjojen suomentajana ei voi olla näkymättä keittiössämme. Ruokarepertuaarini on monipuolistunut, ja kaappeihin hankitaan aina vain enemmän meille ihka uusia raaka-aineita. Jääkaapissa on harissaa, maustekaapissa kurkumaa ja vihanneskulhossa munakoisoa (arvatkaa, kuka käänsi lähiaikoina persialaisen ruokakirjan...). Parasta tässä on ehkä se, että uusien makujen myötä mieskin on innostunut ruoanlaitosta uudelleen, ja saan entistä motivoituneemman kokkikaverin mukaan puuhasteluihin. (Mutta ihan oikeasti: teen [harvoin, salaa, kun mies on poissa kotoa ja minulla kiire tai kaapit tyhjinä] edelleen makaronia ja voita, yhtä lapsuuteni ehkä jopa legendaarisista ruokalajeista  jos sitä nyt sellaiseksi edes voi sanoa, koska siihen tulee nimensä mukaisesti makaronia ja voita.)

Edellä mainitusta voitaneen siis päätellä, miksi tässä blogissa on viime aikoina esitelty enemmän ruokaa ja vähemmän kotia (tai pihaa). Tosin nyt työkiireiden hellitettyä ja syksyn tullen arvelen, että voisin jopa saada maalattua työhuoneen seinät – elleivät sitten hämärtyvät illat anna hyvää tekosyytä unohtaa seinien sävyn katseleminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs sanot?