sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kuvakertomus Morzinesta

Mitä siis tapahtuikaan reissullamme Alpeilla? No, tämän takia sinne lähdettiin:


Portes du Soleil on kuulemma yksi legendaarisimmista alamäkiajopaikoista ja tukikohtamme Morzinen kylä sen jonkinlainen keskipiste. Mies ryskytti pyörällään kiitettävän monta tuntia ja oli ilmeisen innostunut asiasta. Kuten sanottua, itse tein sillä aikaa omia töitäni ja sapuskaa alamäkiajajalle, mutta ehdin toki myös kiertellä kylää. Siellä näytti tältä:


Parasta paikassa olivat maisemat. Reilun 3 000 asukkaan kyläpahasen keskustan oli nähnyt muutamassa tunnissa, tosin itse sain kulutettua hommaan kaksi erillistä päivää, koska en taaskaan muistanut ranskalaisten siestaa eli sitä, että kaupat ja putiikit ovat kiinni (mielestäni parhaimman shoppailuajan) noin kello kahdestatoista kolmeen. Etukäteen olin selvittänyt Morzinesta vain sen, että paikallinen perinneruoka on nimeltään tartiflette (first things first). Niinpä katsoin velvollisuudekseni maistaa sitä. Kyseessä oli kermaperunoita muistuttava annos, joka sisälsi possunkylkeä, juustoa ja sipulia. Hyvää mutta ilmeisen epäterveellistä. Pisteet Morzine sai myös yhtenäisestä arkkitehtuurista ja messevistä kukkakoristeluista. Mutta arkkitehtuurista puheen ollen, katsokaas tätä:


Vuorenrinteellä vielä 700 metriä Morzinea korkeammalla nökötti kylän todella omalaatuinen "lähiö", Avoriaz. Paukahdimme paikalle yhtenä sateisena iltapäivänä tietämättä oikein mihin olimme tulleet. Niinpä hämmennys oli suuri, kun ymmärsimme, että Morzinen keskustaan asti siintäneet pari jättimäistä ja hyvin oudonnäköistä kerrostaloa olivat pelkkää alkusoittoa. Paikalle oli 1960-luvulla rakennettu lomakylä, jonka kaikki rakennukset oli verhoiltu punertavalla puulla. Taloissa oli yhtenäinen tyyli, mutta niistä jokainen oli aivan omanlaisensa. Vielä enemmän hämmennyimme tajutessamme, että talojen orgaaniset muodot noudattelivat taustalla kohoavien vuorten muotoja ja sulautuivat väreiltäänkin hienosti ympäristöönsä. Huikeaa. Olimme myytyjä. Vuorilla leijuva sumu teki paikasta vain entistä taianomaisemman, ja sateisen harmaat sävyt natsastivat Avoriazin fiilikseen täydellisesti.


Oli Morzinen liepeillä muutakin jännää tutkittavaa. Kuten Lac de Montriondin vuoristojärvi, jonka kävimme kiertämässä. Sen vesi oli eksoottisen vihreää, mikä tosin johtui tylsästi vain siitä, että siihen heijastui vastakkaisen rannan kuusikko. Järvi tuntui olevan melkoinen turistikohde, mutta jotenkin se lumosi minut melko tehokkaasti. Vihertävää vettä olisi voinut tuijottaa pitkään.


Matkan viimeisenä iltana pääsin minäkin lasketteluhissin kyytiin ja ottamaan tuntumaa vuoristopolkuihin, tosin ihan omin jaloin enkä sentään pyörän päällä. Taivalsimme kahdeksan kilometrin reitin, jonka nousut ja laskut tuntuvat koivissani edelleen. Maisemat olivat jylhiä ja sää helteinen. Eikä meillä tietenkään ollut mitään pään peitoksi (paitsi paidat). Kohtasimme vain pari muuta reippailijaa sekä muutaman lehmän, joiden kaulassa olevat kellot kalkattivat korviimme vielä pitkään. Alppilaiset mustikat maistuivat kotoisia makeammilta, ja mieleni teki hörpätä myös vuoristopuron kirkasta ja jääkylmää vettä, mutta lehmänlantakontaminaation pelossa jätin sen kuitenkin tekemättä.

Visuaalisesti näin antoisalle "työlomalle" minut on ehkä helppo houkutella toistekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs sanot?