lauantai 21. maaliskuuta 2015

Leivon-nainen


"Ilman leivonnaisia elämä luultavasti jatkuisi, mutta miten juhlistaisimme sitä?" Tämä aiheellinen kysymys esitettiin Yle Teemalta 9.3. tulleessa Lumoavat leivonnaiset -ohjelmassa (katseltavissa Areenassa vielä kolmisen viikkoa).


Minulle elämä on näin määriteltynä lähes yhtä juhlaa. Syön ja leivon paljon herkkuja, eikä tähän nautiskeluun vaadita erityistä syytä tai merkkipäivää.


Lapsuudenkodissani leivottiin usein, mutta äiten leivonnaisrepertuaari oli melko rajoittunut. Reseptejä ei varta vasten haeskeltu keittokirjoista vaan uusia ohjeita kirjoitettiin kyläpaikassa paperilapulle muistiin, jos tarjoilut olivat olleet erityisen herkullisia. Muistan, että pakastimessa oli aina oltava tarjottavaa vierasvaraksi. Todella usein tehtiin kääretorttua. Väliin vattuhilloa ja kermavaahtoa. Sitä muistan leiponeeni itsekin monta kertaa, kun aloin vähitellen tarttua sähkövatkaimeen. Kun äite leipoi, me lapset emme saaneet maistella tuotoksia miten halusimme, koska osa piti aina pakastaa vieraita varten (tai ehkä se oli vain ylenpalttisen mässäilyn estämistä...). Vieraita meillä kyllä kävikin monta kertaa viikossa, ja silloin kahvipöydässä oli mukava päästä osingoille.


Kopioin äiten reseptivihosta monta ohjetta jo teininä ja toteutin niitä myöhemmin omassa opiskelijakämpässäni. Äiten oppien mukaisesti vieraille oli aina tarjolla omatekoisia herkkuja, vaikka sainkin kyläilijöitä melko harvoin. Tuulomantorttu taisi olla pop vielä niihin aikoihin.


Voin sanoa aloittaneeni leipomisen harrastuksena vasta kolme neljä vuotta sitten. Yhtäkkiä teki mieli etsiä aivan uusia, ehkä haasteellisempiakin reseptejä. Osaltaan tähän vaikutti varmasti sekin, että niihin aikoihin sain käännettäväkseni ensimmäisen keittokirjani. Reseptejä tuli googlailtua siitä syystä paljon enemmän, ja pakkohan niitä herkkuja oli päästä itsekin maistamaan. Parhaiten mieleen on jäänyt kakku, johon tuli 400 grammaa suklaata ja jonka pelkkä nimi Chocolate divine sai kuolan valumaan pitkin suupieliä.


Jotenkin innostuin varsinkin kakuista, vaikka en lähtenytkään koskaan mukaan vallalla olevaan överikoristelubuumiin. Oma minimalistinen, pukeutumisesta ja sisustuksesta tuttu tyylini jatkuu myös leivontapuolella. Vaikka teen leivonnaisistani mahdollisimman huolitellun näköisiä, tärkeintä niissä on kuitenkin hyvä maku. Ja nyt anteeksipyyntö jo etukäteen kaikille sokerimassasta ja marsipaanista villiintyneille, mutta omaa kakkuani en näillä aineilla päällystäisi. Tällaiset kakut näyttävät minun silmääni turhan muovisilta, eikä se ainesten makukaan varsinaisesti kiihota kitalakeani... Myös elintarvikevärien lotraamiselta olen yrittänyt välttyä, vaikka tunnustankin hankkineeni joulun alla putelin punaista pastaväriä.


Nykyään kahvilaan meneminen on harmi kyllä menettänyt osan hohdostaan. Älkää ottako tätä rehentelynä, mutta useasti omatekoinen kakku vain maistuu paremmalta kuin kahvilavitriinien semiteollinen tarjonta. Pakko silti myöntää, että olen kehittynyt leipomisessa paljon, ihan vain kokemuksenkin kautta. Kun leipoo paljon, oppii paljon. Teen niistä pilalle menneistä macaroneista ehkä oman päivityksensä joskus myöhemmin...

2 kommenttia:

  1. Onpa hyvännäköisiä herkkuja! Ja oon niin samaa mieltä, liian usein oon kahvilassa kokenut pettymyksen, kun herkullisen näköinen pulla maistuukin pahalle. Mun leipomukset ei oo kovinkaan kauniita, mutta yleensä kyllä hyviä. Siksi usein mielelläni lähdenkin ulos/metsään syömään pullaa, kun sinne kahvilaankaan ei oikein voi omia eväitä ottaa mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kaivelin kuva-arkistoja postauksen kuvitukseksi. Kahvilaan mua houkuttaa nykyään ihmisvilinä (jota ei töissä eli kotona näe), inspiroiva sisustus (toivon mukaan siihen on satsattu) ja toive siitä, että saa kokea myös jonkinlaisen makuelämyksen. Leivonnaiset eivät ole siis ainoa houkutin. Metsäretkellä taas tuntuu usein siltä, että mikä tahansa eväs on todellista herkkua. Silloin voi syödä jopa makkaraa! :D

      Poista

Mitäs sanot?